01. syyskuu 2014
”90-luvun tanssipop on noussut suosioon nuorten aikuisten keskuudessa”, kertoo Ylen pääuutislähetys televisiossa lauantai-iltana. Hesari omistaa aiheelle aukeaman. Mr. President poseeraa Metron kannessa. Ilta-Sanomien työkomennuksella oleva reportteri tulee vastaan tapahtuma-alueella.
Jos valtamediaa on uskominen, ysäri on iso juttu. Sen puolesta puhui myös We Love the 90’s –festarin menestys: saan Lasse Norrekselta tekstarin, jonka mukaan perjantai on loppuunmyyty. Suvilahdessa bailaa kymmenen tuhatta.
Se on valtavasti tällaisesta vitsistä.
Mikä saa ihmisen lähtemään kuuntelemaan livenä huonoa tanssipoppia, eurodancea, ja maksamaan siitä? Musiikkia, jota ei ole tehty - kärjistetysti sanottuna - kuunneltavaksi vaan bailattavaksi. Nostalgia? Myös visuaalinen anti on Cheekin pommeihin tottuneelle nyky-yleisölle pettymys: Alexia ei ole parikymmentä vuotta myöhemmin yhtä freesi ja timmi kuin silloin joskus. Waldo’s Peoplen aikana lavalla jytisevät liekit, mutta kaikki on verrattaen maltillista.
Ehkä hauskin asia koko festarissa liittyy vaatetukseen. Teemapukeutumista harrastaneista naisryhmistä on helppo tehdä päätelmä. Ensin on menty etkoille fiilistelemään ja viilattu pukeutumista ja tukkatyylejä, sitten tultu näyttämään se kaikille muille.
Harvoin on päässyt todistamaan yhtä väsynyttä yleisöä kuin Suvilahdessa. Kolme-nelikymppinen ysäriyleisö ei jaksa juhlia. Näky oli - kuten Rednexin esiintyessä perjantaina alkuillasta – irvokas. Ruotsalaiset rastapäät letkajenkkaavat playbackina ja heiluttavat viulua lavalla. Yleisö seisoo kuin tatit metsässä, puolittaisessa horroksessa, moni puhelinta näpläten. Yksi kymmenestä on saanut nousuhumalavaihteen päälle ja pomppii tasajalkaa naama virneessä kunnes hyytyy puolen minuutin päästä.
Vertailun vuoksi: Weekend Festival oli hieno kokemus. Parikymppisen nuorison aidosti innostava bailuenergia ja hauskanpito tarttui vastustamattomasti Kyläsaaren karsinassa megalavan äärellä. Flow’ssa kolmekymppinen ja vanhempikin yleisö keskittyi musiikkiin ja seurusteluun ihanassa, vaivalla tehdyssä miljöössä. We Love the 90’s oli kuin edellisten huonoimmat puolet yhteen kerättynä. Ilmeetöntä musiikkia (Weekend), kovin virikkeetön alue (Weekend) silkkaa kuralätäkköä. Puuttui bailuenergia (Weekend) ja taiteellisesti korkeatasoinen musiikki (Flow). Moni tuntui lähteneen festareille vitsikkyyttään. Varsin kallis vitsi. Peruslippu kahdelle päivälle maksoi vajaa 80 euroa (Basic Element on tuskin yhtä hintava buukkaus ja iso tuotanto kuin The National tai Outkast), mutta ne juomahinnat: surullisen pieni lonkero maksoi kahdeksan euroa. Viini (12 cl) ja kuohari (10 cl) samaten. Kuohuviinipullo 48 euroa.
Jokainen haluaa olla tänä päivänä erikoisen tärkeä ja niinpä festari oli keksinyt myydä valtavan määrän ”vip-lippuja”. Todellisuudessa vipit saivat perjantai-iltana jonottaa tunnin ensin rannekettaan, koska vip-lippujen vaihtopisteessä oli vain kaksi (!) lipunlukijalaitetta. Käytännössä 120 euron vip-lippu toi normaalin lipun päälle jonottamisen lisäksi vain ”laajan buffet-illallisen”, joka oli aika surullinen näky. Lohta pahvilautaselta märässä teltassa.
Vielä jonottamisesta: voitte kuvitella portille bailufiiliksissä saapuvan vip-asiakkaan tunnelmat, kun pohjat on juotu ja hyvät nousut päällä, alueella raikaa Captain Jack, mutta joudutkin tunniksi jonottamaan kuivin suin ja hukkaamaan hyvän fiiliksesi samalla kuin peruslippulaiset kävelevät ohitsesi jonottamatta sisään. Vip-passin markkinoinnissa mainittu ”oma sisäänkäynti festivaalille” oli siis tällainen ylläri. VIP-alueella oli myös samanlaisia vessa- ja juomajonoja kuin muualla.
Se musiikki! Voittajaksi perjantaissa nousi Aikakone, joka esitti Kattilahallissa täysipainoisen show’n, jossa ei ollut monen muun artistin halvalta maistuvaa ja huumorilla ratsastanutta väljähtäneisyyttä. Yhtye oli timmissä ja hauskassa vedossa, hyväntuulisuus tarttui. Odota palautti mieliin hitin upeuden. Alla vaahterapuun sulostutti. Maki Kolehmaisella oli oranssi Phobian paita!
Ylen tv-uutisten mukaan mukaan Dr. Alban on nykyisin suositumpi kuin 20 vuotta sitten, mitä on kyllä vaikea uskoa. ”Sooooomi is sleepy”, hammaslääkäri toteaa lavalla yleisölleen piukkapyllyisten tanssijamimmien keikuttaessa vierellä. Suosiota ysärille löytyy sen verran, että vitsi tulee jatkumaan. Ensi vuoden artistithan te jo tiedätte. Pääpiirteissään samat kuin tänä vuonna.
Cat Cat vuosimallia 2014.
Kuvassa Ruotsin playback -ihmeistä Rednex.
Ja sokerina pohjalla ysärifestarin parasta antia: Aikakone (kuvassa Alex ja Maki).
Teksti ja kuvat: Aleksi Kinnunen ja Suvi Kukkonen